sunnuntai 16. lokakuuta 2016

"They all say that nothing ever changes, through the new lines that are on their faces"

Perjantaina 14.10. aamulla pakkasin loput tavarat ja sanoin mielessäni hyvästit Eisenachin Palmentalin asunnolle kymmenen aikaan aamulla. Olo oli, jälleen kerran, outo ja hämmentynyt. Tuntui oudolta, etten suurella todennäköisyydellä enää koskaan näkisi Palmentalia tai ehkä Eisenachiakaan. Ainakaan todella pitkään aikaan. Mutta kuka tietää, ehkä joskus?

Käveltiin toisten suomalaisopiskelijoiden kanssa Eisenachin juna-asemalle, jonka läpi olin mennyt joka päivä keskustaan ja/tai töihin. Opettajammekin saapui sinne hotelliltaan sinne. Noin kahdentoista aikaan lähdettiin junalla kohti Frankfurtin lentokenttää. Eisenachin juna-asemalla on myös lippuautomaatteja, ja uskokaa tai älkää, niissä voi valita englanninkielen, joka helpottaa asiointia. Maksaa voi käteisellä tai pankkikortilla, asemalla on myös "Geldautomat" - josta saa nostettua rahaa useimmilla pankkikorteilla.

Never knew what I should reach... 
Junamatkan aikana katselin vielä maisemia jotka olivat edelleen todella kauniit. Aina, kun ohitimme kaupungin/kylän, mietin, että miten paljon erilaista tuollakin on. Kuinka monta erilaista tarinaa se pitää sisällään. Vain yhden kahden tunnin junamatkan aikana. Niin monta kaupunkia. Frankfurtin lentokentällä olimme hyvissä ajoin, kahden aikaan. Söimme toisten suomalaisten kanssa italialaisessa ravintolassa. Frankfurtin lentokentällä on paljon poliiseja, Polizei:ta, joilla on aseet mukana. Monella myös rynnäkkökivääri, joka näyttää tämmösen suomalaistytön silmiin aika hurjalta. Meinasi vähän sykekin nousta, kun poliisit alkoivat rullata eristysteippiä ravintolan viereen ja ko. käytävän läpi ei saanut enää kulkea. Kyseessä oli ilmeisesti hylätty matkalaukku, joka osottautui vaarattomaksi. Anyway, olen iloinen siitä, että lentokentillä panostetaan turvallisuuteen.

Check-in aukesi vasta 17.30, paria tuntia ennen lennon lähtöä. Toisaalta sillä ei niinkään ollut väliä, kun turvatarkastuksen jälkeen meidän lähtoportin alueella olikin vain kolme liikettä. Eli toisaalta samahan se on, missä kohtaa lentokentällä sitä istuu.

Olin onneksi saanut istumapaikan ikkunan vierestä, ja kun lähdimme 19.30 aikaan, oh it was so pretty. Ulkona oli pimeää, joten kaikki Frankfurtin valot kimmelsivät. Mielestäni kaupunkien valot pimeällä näyttävät lentokoneesta kultahileeltä ja voisin katsoa sellaista näkymää tuntikausia.

... And somehow you always stayed near...
Back in Finland. Kello oli 22.50 ja matkalaukun sai tosi nopeasti mukaan, onneksi ehjänä, lähdin sitten lentoasemalta junalla Leppävaaraan läheisen ihmisen luo yöksi. Tuntui todella hämmentävältä kuulla junassa suomenkieltä. Kuulutuksetkin olivat suomeksi. Kun pääsin yöpaikkaani 00.40, aloimme melko nopeasti nukkumaan, koska päivä oli ollut todella pitkä. Ilmeisesti alitajunnassakin pyöri jos jonkinlaista ajatusta kaikesta, kun heräsin joskus yöllä siihen että kysyin ääneen "Was ist Uhr?" tms. ja sitten ystäväni aamulla kertoi, että olin puhunut kaksi tuntia unissani laivaan menemisestä yms.
... And I saw the gold above the clouds...
... and I felt how weight of million pounds...

Lauantaina menin käymään Leppävaaralaisessa pikkukaupassa. Matkan vaikutus näkyi kassalla asioinnissa, kun myyjä kysyi, haluanko kuitin, vastasin saksalaisittain "Ja" ja mumisin muutenkin vähän oudosti, elehtien käsillä, kuin en olisi osannut puhua suomea kunnolla. Lähdin iltapäivästä sitten kohti Lahtea, omaa asuntoani. Katselin suomalaisia maisemia ja mietin, miten erilaiset ne olivat verrattuna saksaan, vaikka molemmat sisälsivät peltoja ja metsiä. Mutta niitäkin on monenlaisia. Kun kävelin juna-asemalta asunnolleni, sain nimettyä sen oudon tunteen. Se oli sitä, että oli jotenkin todella tietoinen kaikesta mitä ympärillä tapahtui ja oli. Tottakai, koska on tutussa ympäristössä ja ymmärtää suomenkieltä. Mutta jotenkin en ennen ole kokenut tätä tunnetta niin vahvana, en ehkä ole ollut niin tietoinen siitä tunteesta, vaikka jotain samankaltaista olen esim. Lontoon matkan jälkeen kokenut. Eisenachissa ei ollut sillä tavalla tietoinen ympäristöstään, eikä ehkä tietoinen siitäkään että tunsi niin. Sitä vain meni eteenpäin ja ihmetteli kaikkea erilaista. Asunnossani kaikilla esineillä ja asioilla on tarina, jonka tiedän. Eisenachissa ei ollut niin.

Tämä sai minut ajattelemaan sitä, että kun tulee liian tietoiseksi ympäristöstään, alkaa katsoa sen läpi. Minulla on pienessä yksiössäni hylly, joka on täynnä muistoja erilaisista asioista, jotka ovat minulle tärkeitä. Katselin niitä tänä aamuna ja mietin miten paljon hienoja asioita niihin liittyy. Mutta useasti se on vain hylly täynnä tavaraa. Etäisyys todella auttaa ainakin minua näkemään lähemmäs. Enkä tarkoita sitä, että kaikki hyvä olisi lähellä. Matkailu ja etäisyys siihen, minkä kanssa on kokoajan tekemisissä, auttaa näkemään sen mitä oikeasti on. Nyt, kun olen tullut takaisin Suomeen, olen ollut paljon tietoisempi siitä, millainen minä olen ja mitä minulla on.

Saksan työkokemuksen jälkeen on myös helpompi ajatella, kun tiistaina menen tekemään TOP-paikalle viimeistä näyttöpäivääni, että tämä on vain yksi miljoonista paikoista ja tavoista tehdä tätä. Eisenachin harjoittelupaikan ryhmän toiminta on toinen yksi miljoonista. Sitä on todella, todella vaikea selittää, mutta se antaa minulle hyvin suurta mielihyvää ja rauhallisuutta. Ehkä jutun juoni on siinä, että kun ymmärtää, että maailma on täynnä erilaisia tapoja tehdä asioita, niin tavallaan ei ole oikeaa ja väärää, niinkuin viimeksi kirjoitin. Se tekee "virheellisyydestä" luonnollisen osan ihmistä, joka puolestaan taas helpottaa antamaan itselleen anteeksi keskeneräisyyttä.

Vaikka Eisenach on todella erilainen verrattuna kaikkiin paikkoihin, missä olen käynyt, siitä tulee mieleen eräs kylä, jossa olen viettänyt suurimman osan elämästäni. Nilsiä, joka sijaitsee Kuopion lähellä. Siellä olen syntynyt ja kasvanut noin 17-vuotiaaksi asti, jolloin muutin ensimmäisen kerran pois. Ulkoisesti Eisenach ja Nilsiä ovat todella erinäköisiä. Mutta samanlaisuus on ihmisissä. Minulle tuli Eisenachissa sama olo, mitä koin Nilsiässä joskus yläasteikäisenä ja vieläkin, kun siellä vierailen. Tuntuu, että suurin osa ihmisistä on päättänyt jäädä sinne. He eivät tarvitse muuta kuin sen pienen paikan, käyvät joskus jossain tarpeeksi lähellä lomailemassa, mutta heistä on aina kiva palata kotiin, samaan kaupunkiin. Heillä on tutut tavat, joiden mukaan toimitaan. Se riittää. Enkä tarkoita, että siinä olisi mitään negatiivista. Itseni on vaikea olla sellaisessa paikassa pidempään. En ole vieläkään varma miksi, ehkä joskus ymmärrän. Ehkä joskus löydän kaupungin, jota voin sanoa kodiksi. Jos en, tuskin sekään haittaa. Maailmasta löytyy aina uusi paikka, jota tutkia. Suurin niistä varmaan on oma mieli.

Koitan verrata olotilaani Saksan matkaa edeltävään päivään. Se on hieman hankalaa, mutta muistan vain sen, ettei lähtö tuntunut todelliselta, minulla oli pienen pieni mielikuva, miltä Eisenach näyttää (ei muuten näyttänyt) ja mitä tulisi tapahtumaan (ei muuten tapahtunut) - Mutta kuten taisin kirjottaa sillon, niin eihän sitä nyt etukäteen voi tietää. Onneksi ei voi. Olo on nyt jotenki hyvin mietteliäs, mutta samalla kiitollinen ja rauhallinen. Olen ylpeä itsestäni, että sain niin paljon irti 2,5 viikon matkasta. Luulen, että henkilökohtaisesti minulle on hyvin tärkeä oppia rauhallisuutta itseni kanssa. Sekä juurikin sitä anteeksi antavaisuutta itseä kohtaan, mistä olen paljon puhunut blogissa. Siksi olenkin todella kiitollinen tästä kokemuksesta, joka kosketti minua juurikin noiden aiheiden kannalta todella syvästi. Oli hienoa huomata seisovansa Wartburgin linnan pihalla ja katsella upeaa maisemaa, kun joitain vuosia sitten oli vain epävarma tyttönen Nilsiässä, jolloin lentokoneet olivat vain taivaalla näkyviä, liikkuvia pisteitä.

Kannustan ihmisiä kokeilemaan omia rajojaan, jos mietit, oletko valmis tekemään jotain vai et, niin ei, et ole valmis mihinkään. Sinä vain teet päätöksen joko tehdä sen tai et. Elämä on matka, ei päämäärä.



... disappeared next to you and I guess I know little more


Kiitos

torstai 13. lokakuuta 2016

Cold water

Viimeinen ilta Eisenachissa. Pää on täynnä ajatuksia. Ei ne mihinkään haihtuneet matkan aikana, vaan kasvoivat ja niitä tuli lisää. Olo on oudolla tavalla hämmentynyt ja samaan aikaan rauhallinen.

Aloitetaan töistä. Mitä eroja siinä oli suomalaiseen päivähoitoon? Hygieniatavat nousivat todella selkeästi esiin päivittäin, niin kuin aiemmin olen blogiin kirjoittanut. Koska yhteistä kieltä ei ole, voi olla hankala saada todellista kuvaa siitä, mitä paikalla tapahtuu. Ehkei tilanne vaikuta työntekijöistä niin kaaottiselta, kuin vaikkapa itsestäni. Jotkin asiat jäivät mieleen, esim. kun toinen lapsi heitti kuraa toisen päälle, sille naurettiin vaikka toinen lapsi oli itkemäisillään. Eräs lapsi joi hiekkalelusta kuraa ja sillekkin naureskeltiin että onpas hassua. En tiedä mikä ajatus tässä on taustalla. Hygienia, hygienia, hygienia. Vessassa (jossa siis vaihdetaan vaippoja 1-2-vuotiaille) ei ollut hanskoja, paitsi niitä tuotiin myöhemmin sinne, muttei niitä kukaan tuntunut käyttävän. Käsien pesu tapahtui ainoastaan ruokailujen jälkeen ilman saippuaa. Ja sama litania mitä olen tainnut hämmennyspäissäni kirjoittaa jo moneen kertaan; lattialta, toisten suusta ja kädestä syödään. Ohjattuja toimintoja ei ole ja lapset saattavat myös jäädä välillä yksin. Kun tulin tiistaina töihin, 1-2-v lapset istuivat kynttilän äärellä ruokapöydässä keskenään, kun ohjaaja oli ulkona keräämässä puun lehtiä toistaiseksi tuntemattomasta syystä... Huvittaa, kun juuri eräässä suomalaisessa harjoittelupaikassa puhuttiin siitä, että kun liimapistooliakin saa käyttää vain henkilö, joka on käynyt paloturvallisuuskoulutuksen. Harvassa paikassa saa Suomessa edes sytyttää kynttilää sisätiloissa.

Kultainen keskitie, mikä se on? Onko sitä? Tuskin. Kun minulta kysyttiin tänään, mitä mieltä olen näkemäni saksalaisen päivähoidon toimivuudesta, jäin miettimään kysymystä loppupäiväksi, enkä vieläkään oikeastaan tiedä. Mitä mieltä olen suomalaisen päivähoidon toimivuudesta? En tiedä. Molemmissa on paljon toimivia sekä ei niin toimivia asioita. Mutt on ongelmallista miettiä, mikä olisi oikea tapa kasvattaa ihmistä, kun lähes jokaisella on erilainen kuva ideaalista ihmisestä. Toki jos mietitään siten, että päivähoidon tarkoitus on kasvattaa pärjäämään siinä yhteyskunnassa, missä lapsi on, pitäisi päivähoidon silloin tähdätä kasvattamaan sellaisia ihmisiä. Sitten voi taas miettiä, että millainen olisi ideaali yhteiskunta? En tiedä. En todellakaan tiedä. Eikä tarvitsekaan. En tiedä voidaanko puhua oikeasta ja väärästä maailmassa, jossa on niin paljon erilaisuutta. Erilaisia arvoja. Oikeanlaista kasvatustyyliä ei ole, eikä myöskään vääränlaista. Minulle tai sinulle jokin kasvatustapa voi olla todella väärä, mutta vaikka sitä miten pyörittelisi niin jollekkin se on aina oikea.
Yritän aina välillä palauttaa itseäni maan tasalle. Haluaisin muistaa olla kiitollinen asioista, joita minulla on ja huomata ne silloin, kun ne minulla on. Enkä vasta sitten, kun menetän niitä. Usein kuitenkin sitä vaan odottaa, niin kuin aiemmin kirjoitin. Odottaa että jotain tapahtuu. Ja sitten taas odottaa ja unohtaa sen mitä on. Ja joskus myös sen mitä varten on. Tämä matka on ollut kaikin puolin todella ravisteleva kokemus sen suhteen. On hyvä pitää jalat maassa, muistaa, ettei itse ole oikeassa, eikä myöskään väärässä. Sen enempää kuin yksikään toinen tällä planeetalla. On tärkeä kuunnella itseään ja hyväksyä se tosiasia, ettei tule kokonaiseksi, oikeanlaiseksi. Se jättää tilaa sille, että ottaa vastaan uusia asioita ja kasvaa niiden ansiosta. Saksan päiväkotielämä auttoi taas muistamaan nämä asiat. Se maailma, missä minun arkeni on, on todella, todella pieni osa maailmaa.

Jump into cold water and...


Se, ettei ole ollut tuttua kieltä juurikaan käytössä, on ollut hieno kokemus myös. Se on aiheuttanut välillä paljon turhautumista, lievää ahdistusta ja hämmennystä. Mutta kuten viime tekstissä kirjoitin, kun osaa nauraa itselleen, se on todella iso voimavara. Tilanteista on tullut hauskoja, joille olen naureskellut jälkeen päin. Niistä on tullut varmuutta siihen, että saa asiansa kyllä perille, vaikka se hankalaa olisikin. Luulen, että se antaa minulle itsevarmuutta ylipäätään kaikenlaiseen kommunikointiin vieraampien ihmisten kanssa. Tuntuu oudolta ajatella, että Suomessa minua taas ymmärretään pelkästään puhumalla, eikä tarvitse huitoa käsillään ja osoitella asioita saksan ja englanninkielen lisäksi. Olen jo tottunut tähän.

Tänään töiden jälkeen lähdin vielä kävelemään kohti Wartburgin linnaa. Kaupunki oli aika hiljainen, joka johtui varmaan sateisesta säästä. Linnalta avautva näkymä oli taas kerran kiipeämisen arvoinen. Olin iloinen siitä, ettei paikalla ollut oikeastaan ketään - viimeksi paikka oli täynnä ihmisiä. Sain rauhassa katsella mahtavaa maisemaa ja mietiskellä kaikkea kokemaani. Katsoin Eisenachia ja mietin, että miten pieni paikka tämäkin on. Kaikki talot siinä pienessä kasassa puiden ja kukkuloiden keskellä. Ja miten paljon erilaisita ja uutta täällä on ollut. Näin pienessä osassa maailmaa. Voi olla, että toistan itseäni jatkuvasti, mutta itseäni vaan yksinkertaisesti hämmentää erittäin paljon se, miten suurella planeetalla elän. Miten paljon täällä on nähtävää ja opittavaa.

Eisenach on, vieläkin, jollain tapaa outo kaupunki. Täällä on yhä se outo tunnelma, jonka tunsin ekana päivänä. Paikka tuntuu vähän omalta kuplaltaan keskellä ei mitään. Luonto on täällä niin kaunista. Tulen ikävöimään todella paljon korkeilta paikoilta avautuvia maisemia.

...Be still...


Jokin tiivistelmä nyt sitten matkan sujuvuudesta. On todella hyvä, jos opiskelee kielestä perusasiat. Mutta vaikkei osaisi sanaakaan saksaa, niin oikealla asenteella selviytyisi kyllä hyvin. Taloudellisesti matka ei tullut kovin kalliiksi, koulu maksoi kuitenkin lennot ja asumisen sai maksettua stipendillä. Asuminen Palmental hostellissa on ollut toimivaa, täällä on kaikki perustarvikkeet ja talo on ylipääätään rauhallinen. Eisenachissa oppii todella nopeasti liikkumaan ihan ilman karttojakin, koska keskustan alue on pieni. Maike on ollut täällä auttamassa kaikenlaisissa asioissa, kuten tulkkaamassa kaupassa, kun ostettiin minulle nettiä. Tärkeintä mielestäni on, että matkalle lähtee sillä ajatuksella, että mitä ikinä vastassa on, minä selviän ja pärjään. Vaikka mikä odottaisi, siitä tulee mahtava kokemus. Mahtava ei ole välttämättä helppoa ja mukavaa. Kuullostaa tylsältä. Enemmänkin jotain täysin uutta ja tuntematonta.

Tämä matka on ollut todella ajatuksia herättävää ja voin jo nyt sanoa, että se antaa paljon vielä tulevaisuudessakin. Kiitos koululle tämän mahdollisuuden järjestämisestä!
Kun vielä mietin aamua Helsinki-Vantaan lentokentällä, kun olin tänne lähdössä, voin vain sanoa että little did I know. Now I know a little more, but just a little. Kuka ikinä keksi lauseen "maailma on pieni", niin ei. Ei ole. Se on todella iso. And I can't wait to see more of it. Thank you Eisenach.

:)

...And breathe

tiistai 11. lokakuuta 2016

Tutumpi tuntematon

Aika kulkee oudosti täällä Eisenachissa. Toisaalta tuntuu, että aika on mennyt nopeasti, ja toisaalta tuntuu siltä, että ensimmäisestä päivästä voisi ihan hyvin olla viikkokausia ja olisin ollut täällä todella, todella pitkään.

Eikä siksi, että aika olisi käynyt pitkästi ja olisi ollut tylsää. Enemmänkin päinvastoin. Päivillä on ollut aivan uudenlaista sisältöä ja minulle jokaisessa päivässä on ollut uutta. Jotenkin tuntuu, että oikea ajankulu on pysähtynyt ja Eisenach on jokin oma maailmansa, jokin tila. Kuin ei olisi erillisiä päiviä, vain nukkuisin välillä ja aloittaisin taas aamulla tekemisen ja lopettaisin illalla. Sitä on hieman vaikea selittää. Olen huomannut samankaltaisen ilmiön muillakin reissuilla, mutta täällä tuo on jotenkin korostunut. Eikä tuo kokemus ole mitenkään negatiivinen, se sopii tänne.
Töissä tietyt asiat yhä hämmentävät. Lattialta voi edelleen syödä, eikä käsiä pestä ulkoilun jälkeen ennen ruokailua. AIkuinen voi käyttää samaa lusikkaa omassa, sekä lapsen suussa. Mutta olen myös huomannut, että toiset työntekijät ovat paljon tiukempia ja ottavat lapselta ruuan pois, jos sillä pelleillään. Kuitenkin lapsi saa ottaa itse ruuan takaisin eikä tähän puututa. Se myös, että aikuisilla on noin suuria poikkeavuuksia kasvatusperiaatteissa, on huono asia päiväkoti maailmassa.Se hämmentää lasta ja lisäksi lapsi oppii nopeasti, kenen seurassa voi mitäkin tehdä. Huomasin myös viime viikon lopulla, että täällä kannattaa miettiä hyvin tarkkaan, millä tavoin puhuu suomalaisesta päivähoidosta.

Ohjattuja tuokioita ei ole vielä ollut työpaikallani. Maanantai aamuna lapset saivat tulla pöydän ääreen jos halusivat. Aktiviteettina oli marjojen katselu (???) ja lapset saivat niitä muussata lattiaa ja pöytää pitkin ja sotkea. En saanut jutun juonesta kiinni saksan- tai elekielenkään avulla.
Välillä on todella hankala ymmärtää, mitä toinen aikuinen tarkoittaa, kun ei ole yhteistä kieltä. Eilenkin kävin sulkemassa verhot ja hakemassa ruokalappuja, ennenkuin selvisi, että minua pyydettiin menemään toiseen ryhmään avuksi. Mutta kun taas minulle selitettiin, että minun pitäisi käydä keräämässä puunlehtiä ja pistää ne kuivamaan kirjan väliin, ymmärsin pelkästä elekielestä aivan kaiken, vaikkei selityksessä tullutkaan tuttuja saksan sanoja. Enimmäkseen tilanteet sujuvat yllättävän sujuvasti. Lasten, ainakin näin nuorten, kanssa on todella nopeasti löytänyt tavan kommunikoida, ja leikin syntymiseen riittää yleensä muutama saksankielinen sana. Töissä saksankieltä oppii ymmärtämään ihan erilaisella tavalla, sekä oppii uusia sanoja. Vaikke sanojakaan oppisi, oppii kieltä kuuntelemaan nopeasti siten, että sitä on paljon helpompi ymmärtää. Toki välillä siitä ei ymmärrä kyllä yhtään mitään, mutta olen sitä mieltä että jos haluaa ymmärtää niin ainakin kaikki käytännön toimet pystyy elekielellä selvittämään.

Oikeastaan on ollut todella hyvä, että täällä ei puhuta englantia juurikaan. Luulen että se todella on asenne kysymys, niinkuin työpaikkaohjaajanikin sanoi. Sillä toisena päivänä, kun tilasin "Coffeen" kahvilassa, myyjä ei ollut muka koskaan kuullutkaan moista, mutta "Kaffee." oli tuttu. Ainakin osittain se varmasti on asennekysymys. Ja minusta se on siksi todella hyvä, että olen saanut siitä jotenkin ihan erilaisen kokemuksen. En ole koskaan kokenut vastaavaa. Paikoissa, joissa olen matkustanut, on puhuttu sujuvasti aina englantia. Siihen, ettei täällä puhuta, on tottunut jännällä tavalla. Esimerkiksi kauppatilanteissa pyrkii ennakoimaan jo valmiiksi, mitä kysymyksiä myyjä tulee esittämään ja on valmis vastaamaan niihin saksaksi. Mutta vaikka joutuisi sitten käyttämään englantia, johon vastataan saksaksi, tilanne ei tunnu enää vieraalta. Lähinnä huvittavalta. On jotenkin tullut kuitenkin varmuus siihen, että tilanteista aina selviää eikä se, ettei yhteistä kieltä ole, ole vakavaa. Päinvastoin.

Matka on ollut todella antoisa tähän asti. Vaikka itselläni on vain vajaan kolmen viikon reissu, olen kerennyt kokea todella paljon uutta ja vierasta. On todella hämmentävä ajatella, että lähden jo perjantaina pois. Sitä ennen yritän vielä ottaa kaiken irti viimeisistä työpäivistä sekä käyttää vapaa-ajan hyvin. Tällä matkalla tärkeintä minulle on ollut avoin ja vastaanottavainen asenne sekä myös kyky nauraa itselleen. Ne taidot ovat myös vahvistuneet tässä parin viikon aikana. Luulen että kuten kaikki oppiminen ja kasvu, tapahtuu myös suurin kasvu tämän matkan osalta prosessissa tulevaisuudessa.

Mutta, vieläkin on aikaa hankkia uusia kokemuksia :)
Lisää kuvateksti

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Ajatuksia tuntemattomasta

Tänään sunnuntaina lähdin kävelemään kohti Burschenschaftsdenkmalia, ymmärrettävämmin muistomerkkiä. Olin käynyt paikassa jo aiemmin, mutta halusin nähdä sen vielä uudestaan, koska siellä on todella vaikuttavat maisemat.

Menin paikkaan eri reittiä, kuin viimeksi. Tällä kertaa kävelin upean metsän läpi, jossa kuljin välillä todella kapeaa polkua pitkin vanhojen varastorakennusten ohi. Ajattelin, että päädyn vielä jonkun pihaan, mutta niin ei käynyt. (Toisin kuin silloin, kun tulin pois Wartburgin linnasta...)
Kun muistomerkiltä lähtee pidemmälle linnan suuntaan, siellä on polku jonka toisella puolen on iso pelto ja toiselta puolen avautuu näkymä, josta voi nähdä koko Eisenachin ja linnan. Pellon puolella näkee myös todella vehreän metsän.

Seisoin pellon reunalla pitkän ajan ja katselin Eisenachia, joka näytti nyt pieneltä kasalta vanhanaikaisia taloja pehmeiden metsien keskellä. Mietiskelin paljon kaikkea tapahtunutta ja tuntui, että jotenkin rauhottui pitkästä aikaa kunnolla. Tuntuu, että ajatukset ovat välillä käyneet ylikierroksilla täällä, kun uutta tapahtuu jatkuvasti. Tänään kun katselin maisemaa, ajatuksia oli helpompi hahmottaa.

Olen todella iloinen, että päätin lähteä tänne. Kokemus on ollut minulle todella uudenlainen ja erikoinen. Kun silloin joskus ennen lähtöä taisinkin kirjoittaa, että on mahdotonta muodostaa mitään ennakkokäsityksiä täysin tuntemattomasta asiasta, olin kyllä oikeassa. Nyt kun jälkeen päin mietin, ei tähän oikein voi varautua muuten, kuin huolehtimalla kaikista käytännönasioista parhaansa mukaan.
Tämmöiset kokemukset kasvattavat paljon, mutta se edellyttää myös sitä, että on valmis ylittämään omia rajojaan ja antaa tilaa uusille ajatuksille. Lopulta kaikki on kiinni itsestä. Pärjääminen ei ole mielestäni sitä, että kaikki menee hyvin, ei tee virheitä ja jaksaa aina suhtautua myönteisesti. Mielestäni se on enemmänkin sitä, että pyrkii kaikesta huolimatta tekemään ratkaisuja ja löytämään keinoja siihen, että pystyy jatkamaan haluaamansa suuntaa kohti, vaikka tuntuisi vaikealta. Pärjäämiseen liittyy mielestäni erittäin vahvasti se, että antaa itselleen anteeksi. Kaikilla on joskus huono päivä, kaikki kokevat pahaa oloa, pelkoa, jännitystä, turhautumista ja kaikki tekevät virheitä. Ja se on ihan okei. Itselleen on tärkeä osata antaa anteeksi näitä asioita, jotta voi yrittää uudestaan ja kasvaa.

Kukaan ei tule kokonaiseksi. Monesti tuntuu, että elämässä on jokin määränpää, jota odottaa. Elämä tuntuu usein odottamiselta. "Sitten kun saan tämän kurssin suoritettua," "sitten kun saan näyttösuunnitelman tehtyä," "sitten kun saan näytön suoritetuksi," "sitten kun pääsen töistä kotiin," "sitten kun saan ruuan tehtyä ja pyykit laitettua," "sitten kun pääsen nukkumaan," "sitten kun loma alkaa," "sitten kun viikonloppu tulee," "sitten kun ruoka on valmista..." Niin, mitä sitten? Oletko sitten kokonainen? Valmiimpi?

Itselleni on hankalaa elää hetkessä. Enkä usko että siinä maailmassa, johon minä olen kasvanut, se olisikaan kunnolla saavutettavissa sata prosenttisesti. Mutta jos yrittäisi kuitenkin vähän enemmän tehdä sitä. Joskus on tuntunut, että odotan olevani jotain tulevaisuudessa. Jotain tietynlaista. Se on ohjannut minua toimimaan tässä hetkessä tietyllä tavalla. Joskus se on antanut suojan olla yrittämättä kunnolla. On joskus ajatellut, että "en minä nyt pysty tähän mutta ehkä sitten vanhempana. " Olen joskus vähän nuorempana ajatellut että "En ole vielä valmis"

Mutta nyttemmin olen ajatellut, että mihinkään ei voi olla valmis. Joko yrität tai et. Ei ole olemassa tiettyä ikää jolloin sinä maagisesti muuttuisit pärjäävämmäksi ja pystyvämmäksi, vaan kaikki mitä sinulla on, on tämä hetki. Ei ole mitään tulevaisuuden ihanne sinää, vaan se, mitä valitset tässä hetkessä, tekee sinusta sen mitä ikinä sinusta tuleekaan. Jos päätät valita nyt, että lähdet Saksaan työssäoppimaan, vaikkei sinusta tuntuisi "valmiilta," se kasvattaa sinusta erilaista ihmistä. Jos päätät jättää yrittämättä, koska et ole "valmis," se vaikuttaa myös tulevaisuuden sinääsi. Yritä tai älä, mutta älä odota koska huomiseen ei pääse muuta kautta kuin elämällä ensin tämän päivän.

"Gotta see what it feels like, no matter what they say"

lauantai 8. lokakuuta 2016

Lisää tuntematonta

Kävin tänään Erfurtissa. Sinne on noin tunnin junamatka Eisenachista.
Erfurt on isompi kuin Eisenach ja siellä on enemmän shoppailumahdollisuuksia. Täällä Saksassa kaupassa asiointi menee monesti siten, että minä puhun englantia ja myyjä saksaa, mutta silti keskustelun jotenkin ymmärtää kumpikin osapuoli ja aina päästään tavoitteeseen. Se, ettei tällaisella matkalla osaa kieltä kunnolla, ei oikeasti ole niin rajoittava tekijä kuin itsekin aluksi ajattelin.

Mutta edelleen olen sitä mieltä, että kannattaa ehdottomasti opetella perusasioita saksaksi. Niiden avulla tilanteet sujuvat nopeammin. Mutta itse olen oppinut kieltä täällä työssäoppimispaikallani. Huomasin siellä myös ruokatauollani torstaina, että pienten lasten kirjat ovat hyviä kielen opettelussa. Lueskelin ruokatauollani siis sellaista saksankielistä kirjaa, jossa oli kuvia eri asioista, kuten hedelmistä ja alla luki niiden saksankielinen nimi. Jos opiskelee kieltä, kannattaa yrittää siis etsiä myös lastenkirjoja ko. kielellä. Kun kesällä opiskelin saksaa jonkun verran, luin saksankielistä muumisarjakuvaa. Hidasta se on kun kääntää kaikki sanat välillä yksitellen suomeksi, mutta mielestäni todella hyvä tapa kielen opiskelussa.

Erfurtissa myyjät vaikuttivat olevan vähän tottuneempia siihen, ettei asiakas välttämättä puhu saksaa. Eisenachissa myyjä yleensä jatkaa saksaksi puhumista, vaikka itse puhuisinkin englantia. Erfurtissa suurin osa myyjistä vaihtoi heti kieltä, kun ymmärsi etten sitä osaa. Mutta osa puhui myös vain saksaa. Työpaikkaohjaajani sanoi, ettei tällä alueella saksassa ihmiset halua puhua muita kieliä.
Kaupassa ei aina täällä löydä asioita, joihin on tottunut Suomessa. Esimerkiksi ruokakermaa tai kananfileesuikaleita ei ole vielä osunut silmään -liekkö onkaan täällä, mutta toisaalta olen yrittäny kokeilla myös tehdä saksalaisia ruokia, kuten raaka bratwursteja. Liha on keskimääräisesti halvempaa kuin Suomessa, samoin suurin osa elintarvikkeista ylipäänsä. Täällä on myös paljon leipomomyymälöitä, joissa myydään erilaisia sämpylöitä, brezeleitä ja leipiä. Myös kosmetiikka ja hygienia tuotteet ovat suurin osa halvempia kuin Suomessa. Limpparit ovat myös todella paljon halvempia täällä. Saksassa myös myydään paljon erilaisia suklaita. Eisenachissa - ja niin myös Erfurtissa - on suklaakauppoja, joissa on todella hienon näköisiä konvehteja yms. Suurin osa niistä tuntuu sisältävän likööriä tms. joten jos ei pidä liikörikonvehdeista niinkuin minä en pidä, niin voi olla hankaluuksia löytää hienoja konvehteja muun makuisina, mutta niitäkin lopulta on löytynyt.

Olen huomannut nyt sen ettei tietyllä tavalla enää suhtaudu niin kriittisesti vuorovaikutustilanteisiin täällä. Se varmaankin johtuu siitä, että kun on huomannut sen, että pärjää silti, vaikkei yhteistä kieltä löydykkään. Nyt on jo paljon rennompi mennä kassalle ja saksankieleen on jo jollain tasolla tottunut.
Mietin tänään myös, että on mielestäni todella hienoa että tämä matka kohdistui juuri tänne, Eisenachiin. Jos olisin suorittanut harjoittelun vaikkapa Berliinissä, olisi kokemus ollut varmasti hieno mutta myös todella erilainen. Tarkoitan sitä, että jos matkustaisin ihan muuten vaan lomailun kannalta Saksaan, tulisin todennäköisesti johonki isoon turistikaupunkiin, kuten juuri Berliiniin, jossa kaikki olisi luultavasti paljon helpommin saatavilla ja siellä osataan varmasti myös englanninkieltä aivan eri tavalla. Ja se olisi varmasti huippu kokemus myös, joku päivä tahdon vielä matkustaa Berliiniin ja nähdä myös sen maailman.

Mutta tässä kokemuksessa on mielestäni jotain todella ainutlaatuista, olla "keskellä ei mitään." Eisenach on jotenkin sulkeutunut kaupunki ja täällä on omanlaisensa tunnelma ja oma kulttuuri. On kasvattavaa asua hetki tällaisessa paikassa, jossa juuri on kielimuuri ja kaikki ei ole ihan helposti saatavilla. On kiinnostava nähdä todellista saksalaista elämää isojen turistikaupunkien turistivouhotusten alla.

Nettiyhteys ei ole aivan mutkaton täällä myöskään. Jos tänne on lähdössä, kannattaa varautua siihenkin. Itselläni on käytössä nettitikku läppäriin, joka yhdistää kerran päivässä (jos yhdistää) ja jos yhteys katkeaa, niin sinä päivänä sitä ei vaan yksinkertaisesti saa enää takaisin. Televisiossa minulla on iltaisin päällä musiikkikanava, koska se on ainoa kanava jossa ei puhuta kokoajan saksaa. Kaikki ohjelmat on saksaksi tai sitten ne on dubattu sille kielelle. Välillä on kiinnostava katsoa niitäkin ja koittaa ymmärtää, mitä ohjelmassa tapahtuu.
Melko vähän kuitenkaan olen nyt ollut hostellilla. Lähinnä juuri illat ja täällä on tullut nukahdettuakin aikaisemmin, kun tuntuu että täällä on aina päivän jälkeen jotenkin väsyneempikin, kun tekee enemmän uudenlaisia asioita yms. kuin normaalisti.

Tuntuu, kuin ekasta päivästä olisi todella pitkä aika. Mutt toisaalta tuntuu että aika on mennyt tosi nopeasti. Mutta se tuntuu siksi toisaalta pitkältä, koska on nähnyt ja tehnyt niin paljon uutta. Yleensä matkoilla päivät tuntuvat pidemmiltä. Ei pitkästyttävällä tavalla, vaan päivällä on enemmän sisältöä joka saa sen vaikuttamaan pidemmältä.
Olen ehkä jollain tavalla jo tottunut Eisenachiin. Tänään kun lähdin Erfurtista takaisin, tuntui että tulen takaisin tuttuun kaupunkiin. Vaikea selittää. Lisäksi nyt kun mietin, että jäljellä on enää 5 kokonaista päivää, tuntuu se ajatus oudolta. Tuntuu todella oudolta ajatella, että lähden täältä perjantaina. Suomessa voi aluksi tuntua kanssa hämmentävältä, kun yhtäkkiä ymmärtääkin kaikki kyltit ja kuulutukset ja myös kassalla asioidessa sinua ymmärretään.

Mutta vielä on aikaa kokea ja oppia uutta :)


perjantai 7. lokakuuta 2016

Keskellä tuntematonta

Kun ensimmäisenä työaamunani tulin isoon leikkitilaan, jossa kaikki työpaikkani lapsiryhmät olivat, en osannut oikein tehdä muuta kuin räpytellä silmiäni.

Lapset juokselivat ympäriinsä, heittelivät leluja, aikuiset istuskelivat eripuolella isoa leikkitilaa. Aikuiset alkoivat myös heitellä toisiaan palloilla, jotka olivat levinneet ympäri huonetta leikkitilan pienen pienestä "pallomerestä." Sain itsekkin yhden pallon päähäni, vaikka olo oli jo valmiiksi sellainen kuin olisi saanut halosta päähän.

Päiväkodin arki tavoittelee jollain tavalla samanlaista rytmiä, kuin mitä olen Suomessa tottunut päiväkodeissa näkemään. Aamupala, leikkihetki/ulkoilu (jos on), lounas, päiväunet, välipala ja sitten taas leikkiaikaa.

Mutta. Aloitetaan vaikka hygieniasta. Se on ollut itselleni todella suuri eroavaisuus Suomeen verrattuna ja hämmentää hieman vieläkin. Ruokaillessa lapsille annetaan ruokaa paljaalla, ei pestyllä kädellä (ei tietenkään lämmintä tai nestemäistä ruokaa, mutta kaikki muu). Lapset voivat myös itse kuolaisilla käsillään ottaa lautaselta esim. keksin ja valikoida itselleen sopivan käymällä kaikki läpi. Jos ruokaa tippuu lattialle, se nostetaan joka takaisin lapsen lautaselle, tai sitten jos ko. lapsi ei jaksa, toisen lapsen lautaselle jotta tämä voi jatkaa siitä mihin edellinen jäi. Eräs aikuinen antoi lapselle kiisseliä myös omasta kulhostaan, omalla lusikallaan. Leivät voi laittaa uimaan juomalasiin (lapset juovat aina ruuan kanssa teetä työpaikallani) tai keittoon jos siltä tuntuu.

Itse olen melko tarkka hygieniasta varsinkin töissä, kun etenkin näin pienten lasten kanssa bakteerit liikkuvat jo muutenkin ilman että niitä jaetaan lautaselta toiselle. Nämä tavat ovat tuntuneet todella hämmentäviltä. Lapset pesevät kädet ruokailun jälkeen (monesti ilman saippuaa), mutta eivät ennen sitä. Olen kuitenkin kuullut, että joissain ryhmissä ollaan vähän tiukempia tässä asiassa. Ja hyvä niin.
Ryhmässäni yksi aikuinen puhuu englantia joten kuten. Tänään jäin pariksi tunniksi yksin kahden aikuisen kanssa, joista kumpikaan ei puhu oikeastaan sanaakaan englantia. Viestintä kuitenkin onnistuu, lähinnä elekielen ansiosta. Sitä on oikeastaan yllättävän helppo ymmärtää, vaikkei yhteistä kieltä ole. Osasin ennen matkaa jonkun verran saksaa, ja nyt jo näiden työpäivien aikana olen oppinut paljon uusia sanoja ja kuuntelemaan kieltä paremmin. Lapsilta kun kyselee saksaksi, että mikä tämän nimi on ja osoittaa vaikka kirjan kuvaa, oppii itse välillä myös uusia sanoja.
Lasten kanssa vuorovaikuttaminen on paljon helpompaa, kuin aikuisten. Leikeissä ymmärrykseen riitää yleensä pari yhteistä sanaa, eikä lasta yleensä tunnu haittaavan, vaikkea kaikki asiat tulekkaan ymmärretyksi. Lisäksi ryhmässä on myös niin pieniä lapsia, etteivät he osaa vielä muutenkaan puhua kuin muutaman sanan. Itsestäni on ollut helppo ja luonteva ottaa kontaktia lapsiin ja leikkiminen tuntuu helpolta, vaikkei kaikkea ymmärräkkään.

Aikuisten kanssa vuorovaikuttaminen on hankalampaa kielimuurin takia, mutta käytännön tehtäviä on helppo ymmärtää elekielellä, esim. "pue lapsi" - mutta smalltalk jää erittäin vähäiseksi, jos sitä edes on. Välillä huomaan jääväni yksin esim. leikkihuoneeseen ja kaikki lähtevät esim. pihalle tai yläkerran leikkitilaan. Toisin sanoen minulle ei kerrota, että nyt mennään, mutta kuitenkin ryhmän mukana pysyy kun seuraa tilannetta.
Työviikko on herättänyt paljon ajatuksia siitä, miten kontrolloitua päiväkoti työ on Suomessa ja miten tottunut itse olen sellaiseen. Huomaan itsessäni kokoajan, että olen menossa kieltämään lasta tekemästä jotain (esim. ruokailussa) tai tänään pihalla, kun toinen lapsi heitti lapiolla hiekkaa ja kuraa toisen lapsen takille. Mutta toinen aikuinen tuli tilanteeseen ja naureskeli, totesi minulle vielä että "That is fun" yeah...

Joissain asioissa olen ajatellut, että miksi minun pitäisi kieltää tuo, että olenko tottunut liiankin kontrolloituun toimintaan. Mutta suurimmaksi osaksi olen ajatellut, että kontrolli on hyvä asia. Vaikea vielä sanoa. Olisi hyvä oppia tietynlaista hetkessä elämistä, mutta mielestäni kuitenkin päiväkoti ympäristö vaatii organisointia ja suunnitelmallisuutta.

Matka on saanut minut myös ajattelemaan maahanmuuttajia. Itsellänihän ei ole mitään hätää ja olen etuoikeutettu, kun olen saanut näin upean mahdollisuuden oppia uutta. Mutta olen vain miettinyt tässä, että kun maahanmuuttaja - joka ei osaa kieltä ja joka ei voi palata kotimaahansa - tulee esim. Suomeen, niin miltä hänestä tuntuu. Kaikki on vieraalla kielellä, eikä edes englanniksi löydy tietoa oikeastaan mistään. Sain työsopimuksen Maikelta, joka oli saksaksi. Minulle sanottiin että allekirjoita tämä. Toistan vielä, että minullahan ei ole mitään hätää vaan tämä on todella hieno kokemus ja minusta pidetään huolta ja minulla on koti Suomessa, mutta jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Monesti maahanmuuttajasta, joka ei osaa kieltä, saa sellaisen kuvan, ettei hän oikein puhu mitään ja että ymmärtääköhän hän nyt varmasti jne. Minusta varmaan saadaan ihan samanlainen kuva täällä. On todella haastava tuoda omaa persoonaa esiin niille työkavereille, jotka eivät osaa englantia, kun osaa sanoa saksasi vain perusasioita.  En millään tavalla väitä että voisin kokea sitä, mitä maahanmuuttaja tuntee koska heille tilanne voi olla todella hirveä, päin vastoin kuin minulla, mutta lähinnä nämä asiat ovat saaneet minut ajattelemaan asioita heidänkin näkökulmasta.

Uudenlaisen päiväkotielämän ja ylipäätään erilaisen elämän näkeminen on ollut tähän asti todella ajatuksia herättävää ja on myös alkanut tiedostaa omasta kulttuuristaan asioita eritavalla. Tavat, joihin on tottunut eivät olekkaan peruskäytäntöjä vaan osa sitä paikkaa ja ympäristöä, missä olen kasvanut. Ja kuinka paljon erilaista maailmassa onkaan?

Sky is not the limit, it is only a point of view

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Kosketus tuntemattomaan

Kun kirjoitin ensimmäisen tekstin otsikoksi "Lähtö tuntemattomaan," en olisi voinut osua oikeampaan.

Keskiviikkoaamuna olo tuntui hämmentyneeltä. Odotin lennon lähtöä Helsinki-Vantaan kentällä kolmen tunnin yöunien jälkeen. En osannut muodostaa kunnollisia ajatuksia tulevasta matkasta. Tiesin vain, että olin lähdössä täysin vieraaseen paikkaan yli kahdeksi viikoksi.
Olo tuntui hieman pieneltä kaikkien niiden bisnessnaisten ja -miesten keskellä, jotka haukottelivat kuinka tylsää lentäminen on ja kuinka useasti he Saksassa käyvät. Frankfurtin lentokenttä oli iso, luultavasti yhtä iso kuin savolainen synnyinkyläni. Koneesta mentiin kentän ovien lue bussilla, josta oli helppo löytää paikka jonne oma matkalaukkuni tuli. Frankfurtin kentällä opasteita on paljon ja ne ovat selkeät (myös englanniksi), joten niitä seuraamalla juna-asemallekin löytää helposti. Terminaalista toiseen oli helppo liikkua Skyline-junalla, joka on ilmainen.

Junamatka Frankfurtista Eisenachiin kesti kaksi tuntia. Maisemat olivat upeat. Ne koostuivat lähinnä pelloista, kukkuloista ja vihreistä metsistä. Näkymät saivat minut hymyilemään.
Eisenachissa minua oli vastassa, kuten sovittu, yhteyshenkilömme Maike. Hän on luvannut auttaa meitä matkan ajan ja puhuu hyvin englantia. Hän vei minut hostellille autolla juna-asemalta, vaikka matka oli lyhyt. Kaikki oli hostellilla tehty valmiiksi, huonetta ei tarvinnut varata ja avaimenkin sain Maikelta.

Sain hetken hengähtää huoneessani yksin. Olo oli todella erikoinen ja sekava, mutta helpottunut ja samalla innostunut. Olin nyt tosiaan tullut keskelle Saksaa. Tuntemattomaan.
Sattui myös muutamia vastoinkäymisiä nettiyhteyden ja puhelimen kanssa, jotka kärjistyivät äärimmäiseen hetkelliseen turhautumiseen. 10 tunnin matkustamisella ja kolmen tunnin yöunilla oli osuutta asiaan. Lisäksi olen sitä mieltä, että pienet takaiskut ja selkkaukset kuuluvat tämänkaltaiseen matkaan ja ovat iso osa sen kasvattavaa puolta.

On vaikea kirjoittaa mitään, kun tuntuu, että viimeisen viiden päivän aikana on tapahtunut aivan valtavan paljon. Puhuimme Maiken kanssa, että aloitan työt vasta nyt alkavalla viikolla, joten olen saanut asettua muutaman päivän rauhassa. Olen kierrellyt kaupunkia paljon. Eisenach on kaunis paikka, jossa on jännällä tavalla outo tunnelma. Välillä tuntuu, kuin olisi jossakin eri ajassa. Ihmiset eivät tosiaan puhu täällä paljoa englantia, mutta kaikista tilanteista on selvitty elekielellä viimeistään. Olen myös huomannut että se, että opiskelin saksankieltä jonkun verran on helpottanut monia tilanteita paljon. Ruokakaupassa asiointi saksaksi onnistuu melko hyvin. Suosittelen todellakin opettelemaan saksaa, jos aikoo tänne lähteä. Suurin osa opasteista ja oppaista on Eisenachissa myös saksaksi, englanninkieltä ei juurikaan kuule eikä näe.

Kävin tänään myös Wartburgin linnassa. Keskustasta linnaan oli syrjäinen, metsän keskellä menevä kävelytie, joka oli ylämäkeä noin 20 minuutin kävelyn ajan. Linna on todellakin kiipeämisen arvoinen. Siellä on englanninkielinen kierros joka päivä 13.30, lipun hinta oli 9euroa ja sillä pääsi myös museoon, jossa oli mm. upeita koriste-esineitä. Linnan tarina ja historia oli niin uskomaton, että siellä ollessa tuli epätodellinen olo. Linnan pihalla on myös näköalapaikka, josta näkyvä maisema on mykistyttävä. Sitä ei vain voi sanoin kuvailla, eikä mikään kuva kerro, millaista on nähdä se kaikki omin silmin.

Matka on herättänyt tähän mennessä hyvin paljon ajatuksia. Tänään vertasin kaikkea kokemaani muihin paikkoihin, joissa olen käynyt. Kaikki paikat ovat niin erilaisia keskenään ja myös verrattuna Suomeen. Matkailu on hieno tapa nähdä ja kokea, ettei kaikki ole siinä, mitä juuri nyt näet. Ei todellakaan. Tämä kaikki on saanut myös pohtimaan, että miten paljon kaikkea erilaista nähtävää maailmassa todella on vielä. Ja mitä tulen vielä täällä näkemään.

Taivas oli yksi ilta täynnä tähtiä täällä Eisenachissa ja katsoessani niitä aloin hymyilemään. Tunsin oudonlaista vapautta, kuin olisin seikkailulla ja mitä vain voisi tapahtua. Reissu on jo tähän asti antanu valtavasti uutta ja se on vasta alussa.